Ennen 1900-luvun alkupuoliskolla tapahtunutta pientilavaltaistumista suurta, vanhaa maatilaa sanottiin Suomessa taloksi. Siihen kuuluivat rakennusten lisäksi viljelykset, metsät, karjat ja ihmiset. Talon omistajaa eli isäntää sanottiin talolliseksi. Kirkonkirjoissa kylien ihmiset on luetteloitu taloittain. Useimmiten myös talollisen perhe alkoi sukunimien yleistyessä käyttää talon nimeä sukunimenään. Varsinkin suurissa taloissa saattoi tällöin joskus asua koko sukulähde? ja tila siirtyi isältä pojalle. Perheen vanhat ihmiset saattoivat jäädä asumaan tilalle ja heille oli turvattu ns. syytinki, joka tavallaan vastaa nykyistä eläkettä. Seuraava sukupolvi viljeli maata ja kasvatti edelleen uuden sukupolven tilan jatkajaksi.
Talollisten lisäksi vielä 1900-luvun alussa oli tilatonta väestöä, johon kuuluivat torpparit eli tilanosan vuokraajat, mäkitupalaiset eli asuntotontin vuokraajat, muonamiehet ja muu maataloustyöväki, sekä suurtiloja eli kartanoita, joiden alaisuudessa saattoi olla torppien ja maataloustyöväen ohella myös talonvuokraajia eli lampuoteja ja suuremmissa kartanoissa usein myös kartanon keskitetysti johtamia sivutiloja. Varsinkin 1920-luvulta alkaen torppien itsenäistymisen myötä, mutta jo tästä riippumatta myös sitä aiemmin joko entisistä torpista ja mäkituvista mutta myös perintöosina ja vapaaehtoisilla kaupoilla muodostui vanhojen talojen ja kartanoiden ohelle suuri joukko eri kokoisia itsenäisiä pientiloja. Kun näitä usein oli enemmän kuin varsinaisia vanhoja taloja, saattoi enemmistö maatiloista monilla alueilla lopulta jo ennen toista maailmansotaa olla pientiloja. Kun luovutetun Karjalan siirtoväki 1940-luvulla asutettiin ja sille osoitettiin maata maanhankintalain perusteella, pientilojen osuus nousi edelleen.
Suomessa maatiloista suurin osa on ollut ja on edelleen lähinnä perheiden yksityisomistuksessa. Suomen maaseudun asuttamisen aikoihin 1500–1700-luvuilla tilat saattoivat olla metsineen ja joutomaineen pinta-alaltaan satoja, jopa tuhansia hehtaareja. Näistä kruununtiloista tuli myöhemmin lunastusten kautta talonpoikien omia ns. perintötiloja. Sittemmin 1800-luvun lopulta alkaen mahdollisiksi käyneiden palstoitusten ja lohkomisten, vuonna 1918 voimaan astuneen Lain vuokra-alueiden lunastamisesta ja vuonna 1945 Karjalan ja muiden luovutettujen alueiden siirtoväen asuttamiseksi säädetyn Maanhankintalain myötä muodostui runsaasti myös pienempiä tiloja, joiden pinta-ala saattoi vaihdella muutamasta hehtaarista muutamaan kymmeneen hehtaariin. Näin viimeistään 1960-luvulla tultiin tilanteeseen, jolloin etenkään muodostuneet pienemmät tilat eivät enää kyenneet elättämään maalaisväestöä – alkoi muutto kaupunkeihin. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Maatila)
Vähän yleistä asiaa Asutus- ja viljelystilojen historiaa.
Ennen näitä asutus- ja viljelytilojen muodostumista edelsi torpparikausi, jonka juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille ryhdyttiin perustamaan torppia, mutta 1740-luvulta lähtien myös talonpojat saivat ottaa perintötiloilleen torppareita, joille usein siirtyivät isäntien nuoremmat veljet.
Torppien määrä lisääntyi niin, että 1700-luvun alussa torppia oli Suomessa 1 000, niin 1800-luvun alussa niitä oli noin 20 000 ja vuosisadan lopulla jo 70 000. Torppareiden määrän ja torppien perustamisen vaikeutuminen nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopulla.
Suurin osa torppien vuokrasuhteista perustui suullisiin sopimuksiin eikä torpparilla välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Torpparien hankalaa asemaa pyrittiin parantamaan jo vuonna 1909 säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten laatimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta.
Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja.
- Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamiseksi itsenäisiksi tiloiksi.
-Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin.
-Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914, vanhojen sopimusten uusimiselle asetettu määräajan päättyminen lykättiin kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan.
-Svinhufvudin senaatti lähti torpparien itsenäistämisestä, esitys tuli eduskuntaan juuri ennen Vapaussodan alkua 25. tammikuuta 1918. Torpparilaki ratkaistiin kiireellisenä kolmannessa käsittelyssä 17. heinäkuuta 1918.
Torppien lunastaminen jatkui toiseen maailmansotaan asti. 1930-luvun lopulle ja vuoden 1918 lakiin perustuvaa oikeutta käytti 46 645 torpparia tai lampuotia ja 45 580 mäkitupalaista.
Asutustoimintaa keskusvirastona johti vuosina 1917-1938 Asutushallitus.
Vuosina 1938-1959 toimintaa koordinoi maatalousministeriön asutusasiainosasto (Aso), joka vuoden 1945 maanhankintalain perusteella järjesti kaikkiaan yli 400 000 evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit.
Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen lisäksi tapahtui samaan aikaan suuri maatalouden rakennemuutos, jossa yli 200 000 mäkitupalaista ja maatalouden kausityöläistä sai nyt maata muuttuen pienviljelijöiksi. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraanina tai pakolaisena palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan.
-Käytännössä( Aso) organisoi maaomistuksen uusjaon, joka oli ja on yhä edelleen Suomen historian suurin maanomistusta koskeva uudistus. (Aso) lakkautettiin vuonna 1959, jolloin asutustoimintaa vuosina 1959-71 johti edelleen Asutushallitus, joka yhdistettiin vuonna 1971 Maataloushallituksen kanssa uudeksi Maatilahallitukseksi.
-Asutuslautakunnista annetussa laissa säädettiin, että asutustoimintaa varten piti asutushallituksen avuksi perustaa asutuslautakunnat jokaiseen maalais- kauppala- ja kaupunkikuntaan.